Leipäjonossa
LEIPÄJONOSSA
Katsoin joku aika sitten televisiosta, kuinka Hurstin ruokajaossa oli satoja ihmisiä hakemassa jokapäiväistä leipää.
Jonossa oli perheitä, nuoria, vanhuksia ja elämästä syrjäytyneitä ihmisiä. Mietin, mitä ihmiset jonossa miettivät, ehkä jotain seuraavaa.
Nuori seisoi muiden joukossa miettien opiskelupaineiden alla luentoihin ehtimistä, tentteihin valmistautumista ja iltatyön paineita. On kiire ja pitkät työajat, myöhään illalla kaupan kassalla hyvin pienellä palkalla. Kuinka rahat taas riittävät, mistä löytäisin apua tähän päivään? On ostettava kirjoja. On nälkä, joka kurnii vatsassa. Onneksi kohta saan edes pienen pussin ruokaa ja leipää. Pärjään taas jonkin päivän eteenpäin ja samalla muistan, että vuokra on rästissä. Mistä saan rahaa siihen?
Samassa jonossa seisoo perhe. Lasten iloinen leikki vanhempien ympärillä on riemukasta katsottavaa, vanhempien miettiessä kuinka tästä eteenpäin, mistä rahaa huomiseen päivään. Huoli perheen elämästä painaa, matalapalkkaisessa työssä ei raha riitä edes kunnolla pakollisiin menoihin, vuokraan, sähköön ja lasten menoihin. Huoli sisällä kalvaa elämää, onneksi tänään on mahdollisuus saada leipää ja ruokaa, vanhemmat miettivät. Nyt on juhlahetki perheessä, kun on ateria tarjota lapsille, jotka iloisesti pyörivät vanhempien ympärillä.
Heidän edessään jonossa seisoo vanhus hiljaa, kasvoilla raskaan työn tuomat uurteet, masennus, murhe ja tuska. Tänäänkin olen elossa, jonossa seison. Odotan jokapäiväistä leipää, jolla mennä taas yhden päivän eteenpäin, vanhus miettii elämäänsä. Olen työpanokseni yhteiskunnalle antanut, lapset kasvattanut. Nyt yksin elän pienen pienellä eläkkeellä, joka ei riitä edes kunnolla asunnon ylläpitoon ja lääkkeisiin. Masennus on voimakas ja elämän lopettaminen on mielessä käynyt, olisi kaikki ohi. Mutta sittenkin on elämä elämisen arvoista, nousee vanhukselle mieleen. Jospa kaikkialla Suomessa olisi samanlainen mahdollisuus kuin meillä, kumminkin saada leipää, miettii vanhus.
Seisoo jonossa asunnoton, miettien mielessään elämän tarkoitusta. Kaikki on mennyt, on vain katujen tasaista mittaamista päivästä toiseen, etsien yösijaa seuraavaan yöhön. Hän miettii mielessään: eipä olisi ruokaa ilman tätä leipää. Nälkä on tuttua, vaikka elämme nousukautta, parasta koko Suomen historiassa, miettii asunnoton. Ei apua tule sosiaalihuollosta, jossa kaikki on kuristettu tiukalle, vaikka parhaansa yrittää sosiaalihuolto niillä resursseilla, joita on. Välttämätön apu löytyy, mutta se ei nälkää pois vie elämästä eikä tuo kotia, jossa voisi asua. Asunnoton mielessään miettii, missä on vastaus elämättömään elämään.
Miksi ei apu kohtaa rikkaassa Suomessa meitä, miettii hän ja samalla katselee ympärilleen, kuinka jonossa seisoo perheitä ja vanhuksia, opiskelijoita ja työssä käyviä saman osan saaneita. Missä viipyy apu, miettii asunnoton. On kiertänyt Suomen maata, mutta harvassa kunnassa on apua saatavilla. Missä on ne ihmiset ja päättäjät, jotka voisivat monen pienen ihmisen elämää helpottaa? Näissä mietteissä seisoo hiljaa jonossa asunnoton.
Mietin kuinka hienoa on, että Somerolla on vapaaehtoisia, jotka uhraavat aikaansa, auttaakseen niitä, jotka ovat tarvitsijoita. Uskon, että liian harvoin me kiitämme näitä elämänsä sankareita, jotka pyyteettömästä auttaa muita. Fontan monitoimitupa tekee upeata työtä niin ukrainalaisien kuin somerolaisille antaen jokapäiväistä ruokaa ja uhraten aikaansa auttamiseen, He jakavat ruokaa tiistaisin ja valmistavat ilmaisia aamiaisia niitä tarvitsijoille, Svenssonin vapaaehtoiset myös jakavat ruokaa sitä tarvitsijoille joka viikko ja Someron helluntaiseurakunta joka toinen tiistai, Voisiko sanoa, että Somerolla on sankareita niin kuin J. Karjalainen laulaa:
"Keitä ne on, ne sankarit, Sellaiset sankarimiehet, Joita koko valtakunta arvostaa, Keitä ne on, ne sankarit, Sellaiset sankarinaiset, Jotka tosi työstä palkintonsa saa? Me ollaan sankareita kaikki, Kun oikein silmin katsotaan. Me ollaan sankareita elämän, Ihan jokainen"
Eduskunnan puolueet riitelevät keskenään unohtaen ne, joille suuret linjaukset eivät merkitse mitään, vaan oman elämän hätä ja tarve.
Missä on oikeudenmukaisuus, auttavaisuus? Heikot sortuu elon tiellä, kuuluu vanha sanonta, joka tänäkin päivänä käy kohti.
Näissä mietteissä nousi ajatuksiini Raamatun paikka Johanneksen evankeliumissa 6. luvussa, jossa Jeesus ruokkii ihmeellä suuren määrän ihmisiä viidellä leivällä ja kahdella kalalla. Ihmiset olivat hämmästyksissään ja kyselivät, kuka hän on, johon Jeesus vastaa heille jakeessa 35 :
"Jeesus sanoi: "Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan".
Jeesus sanoo meille tänään: Tulkaa luokseni työssä raskautetut ja nälissään olevat. Minä annan levon teille! Nuo sanat kaikuvat kaikille ihmisille läpi maailman tänään. Oletko sinäkin vailla elämän leipää? Saat olla jonossa iankaikkisen leivän antajan luona, joka antaa sinulle kaiken tarpeellisen. Sinun on vain tehtävä omassa elämässä ratkaiseva päätös, haluta ottaa Hänet elämääsi jokaiseen hetkeen, ahdistuksen aikaan ja ilon syvään riemuun. Olethan kuullut sanat, jotka Jeesus juuri sinun elämääsi antoi Minä olen elämän leipä juuri sinulle".
Siunaten teitä, kuljetaan kohden iankaikkisuutta. Olkoot Jeesuksen sanat lohdutuksenasi:
Jeesus sanoo: Minä olen elämän leipä, joka sitä syö ei koskaan kuole, uskotko sen?
© Timo Kasanko
Teologi